NUKKUMATTI TUO LUNTA TUPAAN

eli unettomuus ja unilääkkeet 


Unettomuus liitetään usein masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin. Mä en oo vuosiin ollut niin onnellinen kuin mä oon tänään, mutta uni ei tuu vieläkään.

Mä oon monta kertaa alkanut kirjoittaa unettomuudesta, mut jotenkin siitä on vaikea puhua niin, että ihmiset ei alkais epäillä mulla olevan jokin huonosti.

Mä nukun keskimäärin kolmesta neljään tuntia yössä. Sen näkee mun naamastakin varmasti. Parina yönä viikossa mä saatan nukkua sen seitsemän-kahdeksan tuntia. Tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, pois lukien viime kesä, jolloin mä taisin nukkua koko kymmenen vuoden edestä.

Vajaa kolme vuotta sitten elokuussa tapahtu jotakin käänteentekevää. Mä aloin yhtäkkiä nukkua normaaliakin huonommin, eli alle kaksi tuntia yössä, mut mä en osannut olla huolissani siitä. Mulle tulee välillä sellasia kausia, vaikka mitään ihmeellistä ei oiskaan tapahtunut. Mä aattelin sen menevän ohi, koska niinhän se aina menee. Jostain syystä se ei sit kuitenkaan mennyt. Päivä päivältä mun unet vaan lyhenivät, ja viimeiset puolitoista viikkoa mä nukuin kirjaimellisesti kymmenen minuuttia yössä.

Se on hullua, miten pahasti pää voi oikeesti seota sellasesta. Viimesenä yönä mä en nukkunut ollenkaan. Mun oli jossain vaiheessa pakko laittaa telkkari päälle, koska musta tuntu, että mun korvat soi niin lujaa, että mun pää räjähtää. Aamulla mun oli pakko soittaa terveyskeskukseen, et nyt taitaa lähteä järki. Mä olin lopulta hereillä yhteen putkeen melkein 50 tuntia. Musta tuntu niin ku mä oisin ollu ihan hirveessä jurrissa, ja mun ääni lähti melkein kokonaan.

Jos mun kanssa viittii yhtään pidempään jutella tästä aiheesta, tulee mun kanta unilääkkeitä kohtaan harvinaisen selväksi. Sillon kolmisen vuotta sitten mulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastaan ne tarjotut pillerit, koska mä todellakin pelkäsin sekoavani. Mä nukuin niiden avulla kaksi ekaa yötä melkein kellon ympäri, mut se vaikutus hälveni jo kolmantena yönä. Mulle oli siinä kehittyny sellanen kierre, et seuraava yö ahdisti jo aamulla, ja nukkumaan mennessä ahdistus vaan lisäänty, kun mä tiesin, etten mä saa kuitenkaan unta. Ne lääkkeet autto ahdistukseen, mut nukahtamaan mä en enää kyennyt. Mä makasin raatona sängyssä ja olin aamullakin vielä pari tuntia ihan hirveessä kohmeessa.

Mulla oli joka aamu niiden lääkkeiden jälkeen ihan järjettömän huono olo ja päänsärky. Kaikki raajat tuntu tosi raskailta ja ajatus ei liikkunut mihinkään suuntaan.

Tää oli syyskuussa 2015. Mulla oli ollut elämäni paras kesä, enkä mä ollut varmaan ikinä ollut niin onnellinen kuin sinä kesänä. Multa kysyttiin monta kertaa, että miks mä yhtäkkiä lakkasin nukkumasta, enkä mä osaa vieläkään vastata. Kaikki ihmiset mun ympärillä jankutti, et "kyl sä voit kertoo, jos jotain on sattunut", mutta kun mitään ei sattunut. Mulle tulee niitä unettomuusjaksoja silloin tällöin ilman, että ois tapahtunut mitään normaalista poikkeavaa. Silloin se vaan jostain syystä ei mennytkään itsestään ohi.

Se syksy oli elämäni kamalin. Kaikki pyöri vaan sen ympärillä, että mä en kyennyt nukkumaan, ja ne lääkkeet teki kaikesta vaan helvetisti kamalampaa. Mä halusin lopettaa niiden syömisen, koska niistä tuli aamuisin huono olo, enkä mä silti nukkunut. Se lääkäri, joka mulle niitä alun perin kirjoitti, sanoi, ettei niitä saa syödä kymmentä päivää pidempään. Se myös vannoi, ettei se ikinä uusi sitä reseptiä. Pari viikkoa myöhemmin sen vastaanotolla mä en kerinnyt edes saamaan lausetta loppuun, kun se oli jo uusinut sen. Seuraavalla kerralla nostettiin annostusta. Joka kerta se sanoi, että tän jälkeen se ei suostu enää uusimaan sitä reseptiä. Toisin kävi.

Se lääke ei ole mikään salainen ja laiton mömmö, vaan yksi yleisimmistä unilääkkeistä, joita Suomessa määrätään. Mä kerroin monta kertaa mun oloista parillekin eri lääkärille, mut kukaan niistä ei oikein ottanut mua tosissaan. Kaikki pistettiin masennuksen piikkiin ja sanottiin, että parempi vaan nappailla niitä nappeja naamaan, että saa olon ees jotenkin rauhottumaan. Vaikka sillon ensimmäistä reseptiä määrättäessä suoraan sanottiin, että kymmentä päivää pidempään ei saa syödä, ettei tuu vieroitusoireita, niin sit yhtäkkiä jokaisen lääkärin mielestä niitä lääkkeitä pitää syödä kuukausikaupalla ennen kuin voi tulla jotain vieroitusoireita, jotka nekin on niin harvinaisia, ettei kannata huolestua.

Ei tarvii ku iskeä sen lääkkeen nimi Googleen ja kirjoittaa perään "vieroitusoireet", niin sieltä tulee ihan samat setit kuin mitä mä kävin läpi.

Mä päätin lopulta meneväni mieluummin vaikka hautaan kuin olevani se jatkuvasti pöllyssä oleva vihannes. Muistaakseni meni noin kaks viikkoa ennen kuin olo alkoi helpottaa, ja lopulta mä aloin jopa nukkuakin ihan normaalisti.

Multa kysytään edelleen melko usein, että miks mä en syö unilääkkeitä. Mulle on monet myös ehdottaneet, että mä ottaisin yhden lääkkeen sillon tällön, jos seuraavana päivänä on jokin tärkeä meno. Mä en tiedä, miks niin monen on jotenkin vaikee uskoa sitä, että elämä niiden kanssa on todellisuudessa monta kertaa kamalampaa kuin unettomuus. Vaikka niiden kanssa saakin nukuttua pari yötä, niin se uni ei kuitenkaan ole normaalia unta.

Monen normaalin unirytmin omaavan ihmisen korviin neljä tuntia unta yössä kuulostaa kuolemantuomiolta, mut mulle se on normi. Mä jaksan tehdä asioita ihan hyvin, ajatus kulkee, enkä mä koe mitään käsittämättömän pahaa väsymystä päivisin. Totta kai mä mieluummin nukkuisin joka yö sen seitsemän-kahdeksan tuntia, koska kyllä mä kuitenkin huomaan eron niihin päiviin kun mä oon saanut nukuttua enemmän, mut mä oon mieluummin hereillä vaikka loppuelämäni kuin enää ikinä koskisin niihin lääkkeisiin.

Mä kaivelin yks päivä allergialääkkeitä laatikon pohjalta, ja vastaan tuli kasa näitä vanhoja unilääkkeitä. Sen jälkeen tää aihe on pyörinyt mun päässäni joka päivä enemmän ja vähemmän. Mä en oo mikään salaliittoteorioiden pyörittelijä, mut silti mä oon miettinyt todella paljon sitä, et miks niille kaikille lääkäreille oli tärkeämpää määrätä mulle niitä lääkkeitä kuin saada mut irti niistä. Mä olin täysin työkyvytön silloin. Musta oli käytännössä yhtä paljon hyötyä kuin jos mä oisin maannut haudassa. Mulla on loppuelämäni mun terveystiedoissa monta merkintää siitä, miten mä olen itsepäinen, kun mä en suostu ottamaan vastaan masennuslääkkeitä ja unilääkkeetkin lopetin ilman lupaa. En kuulemma ymmärtänyt omaa parastani.


Mä en nuku vieläkään, mut mulla ei oo mikään hätänä. Kuten mä alussa sanoin, mä oon onnellisempi kuin aikoihin. Joku päivä mä silti haluan vielä nukkua niin kuin normaali ihminen.


taustalla soi: 
Chebaleba & Sairas T - Nuku 
Heikki Kuula - Tää maa 
Adi L Hasla - Kevät