MITÄ, JOS SE HUOMINEN EI ENÄÄ TULEKAAN?

Tää on kirjotettu monessa osassa kahtena päivänä. Mä en itsekään saa mun ajatuksista kiinni, mut ehkä joku saa.



Eläminen on vaikeeta. Välillä huomaa heränneensä kuukausia odottaen, että heräis onnellisena, tai edes jollakin tavalla kunnossa.

Meillä on kaikilla omat taistelumme. Toisilla pienemmät, toisilla suuremmat. Toiset selviävät hyvin, toiset ei koskaan. Toiset oppii peittämään sen, että on vaikeeta. Toiset oppii elämään sen kanssa. Toiset katkeroituu.

Tänään on loskainen marraskuun maanantai. Mä kuuntelin sisäisen tarkastuksen luennolla muinaista satua ja päätelmiä siitä, miten se kytkeytyy sisäiseen tarkastukseen nykypäivänä. Matkalla yliopistolta kotiin mä jouduin jatkuvasti kaivamaan lunta mun kengistä, kun sitä meni varsista sisään. Kotona mä tein lasagnea, ja ekaa kertaa tänä syksynä kukaan ei ollut varastanut mun pyykkivuoroa pyykkituvassa. Kaupassa mä oisin halunnut jo ostaa muuttolaatikoita, mut lähimarketin laatikot oli niin isoja, etten mä jaksanut roudata niitä kotiin.

Olis voinut olla tavallinen maanantai.

Mä ripustin pyykkejä kuivumaan, kun tuli surullinen puhelu.

Mä en tiedä, mikä pointti elämällä on. Mä yritin kuumeisesti selvittää sitä aikoinani, ja melkein sekosin sen myötä. Mä tulin siihen tulokseen, ettei millään ole mitään helvetin väliä missään muussa kuin tässä nimenomaisessa hetkessä, ja tää nimenomainen hetki on jo mennyt siinä vaiheessa, kun tän hetken tajuaa olevan edes olemassa. Silti kuitenkin välillä - sillon, kun menettää jotakin - kaikki tuntuu pysähtyvän. Kaikki se, mitä joskus oli, ei oo enää ikinä niin kuin ennen.

Asioiden kanssa täytyy vaan oppia elämään, jos ei halua katkeroitua. Ei tarvitse antaa anteeksi eikä unohtaa eikä edes yrittää ymmärtää, mut asioiden - ja varsinkin itsensä - kanssa täytyy vaan oppia elämään. Ei tästä mistään muuten tule yhtään mitään.

Mä en väitä tietäväni mistään mitään, kun en mä tiedä. Mä yritän vaan ymmärtää jotain sellasta, mitä mä en kykene ymmärtämään.

Me ollaan täällä ensi sijassa itseämme varten, mut sit kuitenkin aina myös toisiamme varten. Haluttiin tai ei, kaikki meistä vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin enemmän kuin ikinä itse osais kuvitellakaan. Varmasti kuitenkaan mikään teko ei ikinä voi vaikuttaa niin syvästi kuin se, että yksi ihminen poistuu täältä lopullisesti. Kun sille ei voi enää ikinä sanoa mitään, eikä se voi enää ikinä sanoa kenellekään mitään, ja sä yrität miettiä kaikkia niitä sen juttuja, jotka aina sai kaikki nauramaan, mut nyt yhtäkkiä ne saakin sut vaan itkemään, etkä sä oikeastaan edes muista, miten se ne juttunsa muotoili, eikä täällä vaan ole toista sitä, eikä ikinä tule olemaan, ja mä en tiedä miten päin pitäis olla, kun mitenkään päin ei oo samalla tavalla kuin ennen.

Mä en tiedä, miten se määräytyy, kuinka paljon yksi ihminen joutuu kantamaan. Ainakin se kliseinen "kaikille annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa" -laini on paskaa. Ei täällä mikään mene oikeudenmukaisesti. Silti mä oon aina uskonut, ja uskon yhä, että kaikella on tarkoituksensa. Ihan kaikella. Sitä mä en kuitenkaan osaa sanoa, onko se tarkoitus aina yhtä hyvä. Tuntuu vähän siltä, että ei oo. Se, mikä ei tapa, tekee kai vahvemmaksi. Se, mikä tappaa, tekee kaikki ympärillä heikoiksi.



Tänään on tiistai. Mä istun junassa matkalla etelään, kun yksin olo kävi sietämättömäksi.

Ei oo ollut helpoin vuosi, mut toisaalta mikä vuosi koskaan ois helppo?

Mä en halua olla ihmisenä negatiivinen enkä nähdä aina sitä pahinta kaikessa, mut asioita on pakko ajatella ja käsitellä niin, että jotenkin niistä pääsee yli tai oppii elämään niiden kanssa. Välillä musta tuntuu, etten mä viimeiseen kahteen vuoteen ole tehnyt mitään muuta kuin vaan ajatellut ja ajatellut ja ajatellut, ja vaikka toisinaan se ajattelu ei oo tuntunut johtaneen mihinkään, niin silti musta on tullut kokonaan toisenlainen ihminen.

Mä olin joskus helvetin katkera ja vihainen ja syytin maailmaa siitä, miten epäoikeudenmukaisesti se on kohdellut. Onhan se tehnyt niin, joo, mutta ei maailmaa kiinnosta. Se katkeruus ja viha ja syyllistäminen ei vaikuta kehenkään muuhun kuin minuun itseeni, ja ainoastaan negatiivisesti. Siitä oli pakko päästä irti.

Jotenki sitä aina typerästi kuvittelee, et on ikuisuuksiin aikaa. Voi pyytää anteeksi huomenna, tai ylihuomenna, tai kirjottaa sen kirjan ensi vuonna, tai matkustaa Fijille viiden vuoden päästä, tai muuttaa takasin etelään sitten, kun on maisterin paperit kourassa.

Mutta ku se aika voi loppua vaikka just nyt.

Ei kaikkea tarvitse eikä edes kuulu saada nyt ja heti, mutta onks elämä kuitenkaan sit sen arvioista, et elää vaan odottamalla?

Mä oon tänä vuonna sanonut paljon sellaisia asioita, joita mä en ikinä ennen ois uskaltanut. Aina tuntu pahalta jälkeenpäin. Enää ei.

Mä kelaan välillä sitä, et mitä mä oisin halunnut sanoa jollekin ihmiselle, jos se kuolis nyt. Tai mitä ihmiset ois halunneet sanoa mulle, jos mä kuolisin nyt. Mä en tiedä, miksi musta löytyy niin harvoin sitä rohkeutta kertoa ajatukset ääneen, vaikka puhuminen ois varmasti kaikkien kannalta parasta.

Mä katselin eilen illalla telkkaria, mut enää mä en ees muista, mitä mä katsoin. Mä aattelin vaan sitä, et miten noi kaikki on niin hyvin tossa hetkessä kiinni, kun musta kaikki tää tuntuu vaan täysin järjettömältä. Äsken lipuntarkastaja pyysi multa opiskelijakorttia niin ku se ois tärkein asia siinä hetkessä, ja olihan se toki, mut tekeeks se sen onnelliseksi, et se päivästä toiseen tarkastaa lippuja ja kävelee pitkin junien käytäviä? Toisella puolella käytävää istuu hienoon pukuun pukeutunut mies, joka ei suostunut tervehtimään konnaria eikä minibistrokärryä kärräävää emäntää. Tekeeks noi paskat käytöstavat sen onnelliseksi?

Ehkä ne ei vaa ajattele asiaa. En mäkään normaalisti ajattele. Musta vaan kai tuntuu, että mä oon jumissa siinä ajassa, joka ennen sitä puhelua oli, mut kaikki ympärillä on liikkuneet ajan mukana eteenpäin.

Mä en oikein tiedä vieläkään, mitä mä tässä yritän sanoo. Tai no tiedän, mut jotenkin se tuntuu jeesustelulta kuitenkin. Mä yritän sanoo, et elämä on liian lyhyt siihen, että on katkera tai kusipää tai onneton, mut mä unohdan itsekin omat ohjeeni liian usein.

Mä en enää lupaa irtisanoa mun asuntoa ensi viikolla enkä lupaa meneväni asuntonäyttöihin joskus joulukuussa enkä lupaa alottaa kirjottamista ens vuonna enkä lupaa tekeväni yhtään mitään joskus toiste.

Pakko alkaa elää, kun en mäkään elä ikuisesti.




Ikinä ei ole liian myöhäistä sanoa toiselle, että se on tärkeä. Paitsi sitten, kun on liian myöhä.

Pitäkää huolta toisistanne.
Itsestänne ja toisistanne.

MÄ EN OSAA PUHUA ITSESTÄNI

eli kuka mä oon ja miks tää blogi on olemassa.

Siis voi jukra, mulla on tästä samasta tekstistä jo niin monta luonnosta, että mä en jaksa enää. Äskesestä tuli niin dramaattinen kuvaus mun historiasta lukion penkiltä tähän päivään, etten mä ees ite kehdannut lukee sitä ku just ja just toinen silmä auki. Tää saa luvan olla viimenen yritys, ihan sama mitä tästä tulee.

Moi. Mä oon Mirkka. 23 vuotta. Opiskelen kauppatieteitä Vaasan yliopistossa. Liiketalouden opinnot Turun ammattikorkeessa on ollu tauolla jo monta vuotta.

Mä opin lukemaan kun mä olin viis, ja oon lukenut ja kirjottanut siitä asti niin ku se ois ainoa juttu maailmassa. Mun ois varmaan oikeesti pitänyt lähtee opiskelemaan viestintää, suomea, englantia tai taloushistoriaa, mut idiootti pessimisti mun päässä sanoi, et kyllä tässä taloustilanteessa kantsis vaan lähtee lukee jotain varmempaa. Täällä sitä nyt sitten ollaan, ihan hirveen rationaalisena melkein valmis kauppatieteiden kandidaatti. Onnellisuudesta en tiiä.

Nii. Mua kieltämättä harmittaa melko usein se, että mä en lähtenyt opiskelemaan sitä, missä mä olen aina kokenut olevani hyvä. Samaan aikaan mua harmittaa sekin, että se, missä mä olen aina kokenut olevani hyvä, tuntuu nykyään ihan saakelin vaikeelta. Hyvinä päivinä mä osaan kirjottaa kaks lausetta, ja sit tyssää. Sama meininki on jatkunut kohta viis vuotta, eli aika tarkalleen niin pitkään, kun mä valmistuin lukiosta.

Mä päätin, että nyt saa riittää. Tää blogi on sitä varten, että mä pääsisin takas siihen kirjottamisvirtaan, joka mulla joskus oli. Kuten tän tekstin alkuosasta voi päätellä, alku ei lähtenyt käytiin ihan niin korkealentoisesti ku mä kuvittelin. Silti mä haluun yrittää.

Mä oon jo jonkin aikaa kerännyt mun puhelimeen listaa aiheista, joista mä haluaisin kirjottaa esseen. Mä tiiän, etten mä ikinä tulis edes kirjottamaan niitä, jos mun ei ois pakko, joten mun oli kehitettävä ite itelleni tällainen pakote. Nyt, kun mulla on tää blogi, mun on pakko saada tänne sisältöä, eli mun on pakko kirjottaa. En mä tiedä, onks tässä mitään järkeä kenenkään mielestä.

Mun oli pakko kirjottaa tää puhekielellä, koska kaikki ne aiemmat yritykset oli kirjakielellä. Ne kuulosti säälittävältä lässytykseltä. Ylipäätään kaikki mun tuotokset viimesen viiden vuoden ajalta on kuulostanu kliseiseltä paskalta. Siitä mä tässä nyt yritän jotenki päästä yli.

Mun haave on kohta kakskyt vuotta ollu kirjottaa kirja. Tajusin tossa, et se kirja ei varmaan ikinä valmistu, jos mä en kirjota sitä. Ihan loogista sinänsä. Ehkä tää blogi jeesaa sen tavoitteen kanssa. Ehkä ei.

Katotaan miten käy.