Musta tuntuu usein siltä, että mä olen jumissa ja mikään ei ole muuttunut.
Mä näin eilen illalla tämän talven ensimmäisen lumisateen. Meidän perheen koira on sairastellut paljon, ja se on taas sairaana. Se ei olisi halunnut kävellä pilkkopimeässä ja kylmässä, vaan kääntyä kotiin.
Mä sanoin tänään, että "mä en ymmärrä, miten ens viikolla voi taas olla marraskuu". Viime vuoden marraskuu oli helvetin kamala, ja mua kai pelottaa, että se toistuu vielä joskus. Sen jälkeen mä vedin treenikamat niskaan ja lähdin lenkille. Tuuli kovempaa kuin mä muistan tänä vuonna tuulleen. Mä mietin jälleen sitä, miten tässä ollaan jumissa. Kun mä hölkkäsin takaisin kadulle, jolla mä olen asunut suurimman osan elämästäni, mun päähäni pamahti kysymys. Mä olen nyt jumissa, mutta mikä on muuttunut?
Mä ajattelin pitkään lukion lopussa ja sen jälkeen haluavani töihin pankkialalle. Joskus viime vuoden kesällä mä päätin haluavani töihin jonkun pankin pääkonttoriin Helsingin Vallilaan. Neljä ja puoli kuukautta sitten mä aloitin työt OP:n pääkonttorilla Helsingin Vallilassa.
Mä olen aina haaveillut olevani urheilullinen ja syöväni terveellisesti ja harrastavani sellaista "mun keho on mun temppeli" -ajattelutapaa. Aina, kun mä olen yrittänyt tehdä siitä osan mun elämää, se osa on tuntunut irralliselta ja vieraalta. Sen takia mä en ole ikinä onnistunut pitämään siitä osasta pysyvästi kiinni. Nyt mulla on personal trainer ja salikortti, eikä se tunnu enää edes millään tavalla vieraalta.
Mä olen halunnut asua Helsingissä neljätoistavuotiaasta asti. Mä toistelin aina, miten mä muutan Helsinkiin sitten kun. Pari kuukautta sitten multa loppuivat tekosyyt (ja hermot), joten mä irtisanoin mun asunnon. Neljä viikkoa sitten mä muutin Helsinkiin.
Silti musta tuntuu yhä siltä, etten mä ole päässyt yhtään mihinkään.
Mun yksi parhaimmista ystävistäni julkaisi tällä viikolla uuden albumin. Se on tehnyt helvetisti duunia sen musiikkiuran eteen, ja mä olen siitä todella ylpeä. Mä kysyin tänään, miten se pystyy siihen, kun mun luovuus on sammunut kokonaan. Mä sain hyviä vinkkejä, mutta eivät ne vinkit mun ongelmia poista. Mun pitää tehdä se itse.
Mulla on viimeisimmän postauksen jälkeen ainakin kymmenen tekstiä luonnoksissa. Se kertoo ainoastaan siitä, miten paljon mä omia sanojani vihaan. Mä haluan olla kirjailija, mutta mä tiedän, etten mä ole hyvä tässä. Mun sisälläni on liikaa blokkeja, joista mun pitää päästä eroon.
Mun mielestäni mun elämässäni ei ole yhtään mitään kadehtimista, mutta mä tajusin tänään, että neljätoistavuotias minä olisi kadehtinut nykyistä minua enemmän kuin ketään. Se tarkoittaa sitä, että mä olen päässyt johonkin, missä mä halusin olla. Sen vuoksi mun on nyt alettava uskoa, että mä voin päästä myös sinne, missä mä nyt haluan olla. Mun pitää vaan lopettaa tämä typerä itsesäälissä kieriskely ja alkaa tehdä asioita huolimatta siitä, kuinka paska mä niissä asioissa oikeasti olen. Mä en voi ikinä kehittyä paremmaksi, jos mä lakkaan kokonaan yrittämästä.
Mä en viitsi lukea tätä tekstiä läpi. Jos mä teen sen, niin tämä jää julkaisematta, ja sitten mä olen taas lähtöpisteessä. Mun pitää nyt vaan kirjoittaa ja julkaista ja miettiä sen jälkeen.
Mä voisin kai rinnastaa tämän mun asunnonhakuprosessiin. Mulla alkoi iskeä paniikki, kun syyskuusta alkoivat loppua päivät kesken, eikä mulla vieläkään ollut asuntoa. Mä ravasin näytöissä ja kirjoittelin sähköposteja ja soittelin puheluita, mutta mikään ei tärpännyt. Mä aloin tuntea päivä päivältä suurempaa epätoivoa ja näin jo kauhukuvia siitä, miten mä en löydäkään asuntoa. Mä en silti lopettanut, vaan jatkoin suuremmalla tarmolla eteenpäin. Jokainen epäonnistuminen tuntui entistä pahemmalta, mutta mä toistelin itselleni, että nyt ei ole aika luovuttaa. Mä olin päättänyt, että mä löydän sen asunnon vaikka väkisin, ja niinhän mä sitten ihan viime hetkillä lopulta löysinkin. Ja se oli parempi kuin mä koskaan uskalsin edes toivoa.
Älä luovuta. Se ei helpota. Näin totesi tämä mun rakas yllä mainittu ystäväni joskus pari vuotta sitten, kun mä olin juuri muuttanut Vaasaan, ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Ne sanat ovat kulkeneet mun kalentereiden välissä ja jääkaapin ovissa siitä lähtien.
Älä luovuta. Se ei helpota.
Sen mä olen yrittänyt jälleen opetella muistamaan.
