Tänään aamukahvia juodessani mä jostain syystä aloin miettiä sitä, miten rasittava yksi mun rakkaimmista ystävistäni oli lapsena. Me oltiin koko peruskoulu samalla luokalla, ja sillä oli uskomaton tarve laittaa aina meidän opettajille vastaan joka asiassa.
Kerran, ehkä kolmosluokalla, me seistiin peräkkäin ruokajonossa. Tarjolla oli jauhelihaperunasoselaatikkoa. Kun mä sain annokseni lautaselle, tämä mun luokkatoverini kaatoi sen päälle varmaan puoli purkkia suolaa. Mä tietenkin suutuin sille, ja sen takana jonossa seisova koulun rehtori puolestaan suuttui mulle, kun mä en osannut ilmeisesti hänen mielestään käyttäytyä.
Kesken rehtorin saarnan tää mun ystäväni alkoi selittää ihan käsittämätöntä tarinaa siitä, miten lounaaksi on tänään Pekingin ankkaa. Rehtori jätti mun läksyttämisen ja alkoi inttää vastaan, että toihan on perunasosetta. ”Eikä oo, ku Pekingin ankkaa”. Mä en tiedä, miksi rehtori – vanha, arvokas nainen – lähti siihen inttämiseen mukaan, mutta se ja mun ystäväni alkoivat toden teolla kiistellä siitä, onko ruokana perunasosetta vai Pekingin ankkaa. Lopulta rehtori uhkas antaa tälle mun kaverille jälki-istuntoa. ”Pekingin ankkaa se on, sanon minä.”
Tän flashbackin jälkeen mä aloin miettiä sitä, miten sitä jotenkin kummasti aina ajattelee olleensa menneissä hetkissä se sama minä kuin minä oon nyt. Kolmosluokkalaisena vuonna 2003 mä olin yhdeksän, mut kun mä kelaan sitä aikaa, mä en osaa ajatella itseäni muunlaisena kuin mä tällä hetkellä olen. Rehtori tuossa hetkessä luultavasti näki minut ja mun kaverini helvetin ärsyttävinä, typerinä lapsina; itseään tietämättömimpinä, tyhmempinä ja alempiarvoisina. Me kuitenkin nähtiin itsemme täysin samanarvoisena kuin se rehtori. Ihmisinä.
Ennen tämän tekstin kirjoittamista mä kuuntelin pitkästä aikaa läpi biisejä, joita mä kuuntelin todella paljon yläasteikäisenä. Ne biisit veivät mut jälleen hyvin vahvasti aikaan, kun mä olin neljätoista. Mulla oli musta tukka, hiljainen ääni, pilkattu tyyli ja kasa ongelmia. Saosin oli yksi mun lempibändeistä, ja niillä oli erityisesti yksi biisi, jota mä kuuntelin silloin, kun missään ei tuntunut olevan mitään järkeä.
Mä täytän parin viikon päästä kaksikymmentä neljä. Tuntuu oudolta, että neljätoistavuotiasta minua ei ole ollut olemassa enää kymmeneen vuoteen. Samaan aikaan se epävarma ihminen kuitenkin on aina olemassa mun sisälläni. Ihan niin kuin se yhdeksänvuotias minä, joka ei ikinä huolehtinut huomisesta.
Mä en ole ikinä ollut niin viisas kuin mä olen tänään, mutta silti mä varmasti jo vuodenkin päästä mietin, miten tyhmä mä olin tänään. Elämänkokemus on yksi hienoimpia asioita, joita elämä tarjoaa, mut samaan aikaan siinä on kyllä jotain mätää.
Niin kuin mä totesin, yhdeksänvuotiaina me nähtiin mun ystäväni kanssa meidän koulun rehtori samanarvoisena kuin me. Ei se edes ollut sellainen asia, mitä piti ikinä miettiä. Likaisissa, rikkinäisissä vaatteissa kulkeva koulukaveri oli aivan yhtä paljon kaveri kuin se, jolla oli aina hienoimmat lelut ja tietokonepelit ja koulureppu. Kaikki oli ihmisiä, ja sillä, mistä sä tulit tai kuka sä olit, ei ollut mitään merkitystä. Merkitystä oli ainoastaan sillä, mitä sä teit.
Mä en tiedä, mihin se logiikka matkan varrella jäi. Mä en ole ainoa, joka sen on tuntunut unohtaneen. Aikuiset ihmiset luovat systemaattisesti eriarvoisuutta ihmisryhmien välille ja kehtaavat vielä väittää, että se on luonnollista. Se on opittu käyttäytymismalli. Jos se olisi luonnollista, me oltais tehty sitä jo syntymästämme asti.
Neljätoistavuotiaana mä sain kuunnella huutelua koulun käytävillä ja mietin, että mikä helvetin tarkoitus mulla täällä on. Iltaisin nappikuulokkeissa soi se biisi, joka sai mut uskomaan, etten mä oo yksin. There’s more to this, I know.
Yläasteella vallitsee – tai ainakin mun aikanani vallitsi – sellainen nopeat syövät hitaat ja isot on parempia kuin pienemmät –mentaliteetti. Elämää piti elää niin, että näytti muiden ihmisten silmissä vahvemmalta kuin todellisuudessa olikaan, ettei joutuisi kenenkään silmätikuksi. Siinä samalla, kun yrittää elää elämäänsä muiden ihmisten mielipiteiden mukaan, huomaa hukkaavansa sen todellisen minänsä. Mä uskon sen olevan tavallaan noidankehä; kaikilla on enemmän tai vähemmän huono itsetunto, ja sen peittäminen onnistuu parhaiten muiden ihmisten kustannuksella. Kymmenen vuotta myöhemmin on karttunut elämänkokemusta ja kasvatettu itsetuntoa ja opittu peittämään omat heikkoudet ehkä hieman inhimillisemmällä tavalla, mut se lokerointimoodi on kuitenkin jäänyt päälle.
Mun mielestäni on suorastaan idioottimaista elää ilman minkäänlaista pelkoa. Kaikki ihmiset eivät vaan ole hyviä, eikä kaikkiin voi luottaa. Silti, jos aikuiset ihmiset suhtautuisivat muihin ihmisiin samalla tavalla kuin lapset suhtautuvat ihmisiin, olisi maailma luultavasti huomattavan paljon hienompi ja turvallisempi paikka elää. Lapset uskovat tekoihin, aikuiset uskovat sanoihin. Ainoastaan toisilla voi vääristellä totuutta.
Sepitys Pekingin ankasta pelasti mut saarnalta, ja Saosin pelasti mut pohjattomalta surulta. Yhdeksänvuotiaana mä en pelännyt olla minä, mutta neljätoistavuotiaana mä en mitään muuta tehnytkään kuin pelännyt. Mä en enää puhunut julkisesti, liikuin aina hiljaa ja yritin olla huomaamaton.
Tänään mä ajattelin, vahvemmin kuin ikinä ennen, että se pelkääminen saa riittää. Mä yritän muistaa, mitä mä silloin joskus halusin olla, kun mä en vielä välittänyt niin paljon muiden mielipiteistä.
Siinä laulussa lauletaan, että you will make it out, you will live to tell.
Sitä mä haluan. Tätä mä haluan. Keksiä keinoja olla parempi ihminen ja päästä parempaan paikkaan elämässä ja auttaa niillä keinoilla myös muita, jotka tuntee olonsa yhtä toivottomaksi kuin minä.
Erinomaista vuotta 2018 jokaiselle!
ps. Rakas ystäväni T, jos luet tätä: kiitos, että pelastit mut siltä saarnalta, vaikka se ei ehkä ollutkaan sun tarkoitukses (luulen, et halusit enemmän vaan tahallas ärsyttää). Kiitos, että oot pelastanut mut myös monista muista ongelmista vuosien aikana. Mulla on hirvee ikävä sua ja mä toivon, että tuut pian Suomeen. Oot paras.
