Mä olin kolmisen kuukautta sitten Pyhimyksen Tapa poika -levyn julkkarikeikalla. Keikan jälkeen multa kyseltiin fiiliksiä keikasta ja uudesta levystä. Mä sanoin, että hienointa siinä oli se, et ihmiset oikeesti kuunteli. Keskiyöllä tää levy vihdoin julkaistiin, ja tässä mä oon nyt koko yön ja aamupäivän kuunnellut tätä uudelleen ja uudelleen.
Mä olin vaikeessa paikassa silloin. Mä oon monta kertaa avannut tän tekstikentän ja alkanut kirjoittaa viime vuoden marraskuusta, mut mun sanat ei vaan oo riittäneet. Nytkin tökkii, mä saan kirjoitettua about pari sanaa kerrallaan. Mä istun mun upouudella sohvalla ja tuijottelen ikkunasta pihalle. Siellä on helkkaristi pakkasta ja aurinko paistaa. Vähän niin ku sinä päivänä, kun mä kirjoitin elämäni ehkä surullisimman blogikirjoituksen, julkaisin sen tänne ja astuin junasta ulos Seinäjoen asemalla. Mä oottelin jatkoyhteyttä siinä tuulisella laiturilla, ja mun puhelin piippas jatkuvasti. "Hieno teksti, pisti ajattelemaan", niissä viesteissä luki uudestaan ja uudestaan. Mä en osannut ajatella muuta ku sitä, et miks mä en tunne mitään.
Mä olin ujo lapsi. Mä en ikinä uskaltanut puolustaa itseäni, joten mä jäin aina muiden jalkoihin. Mä yritin sopeutua ja olla muille mieliksi, ja mun itsetunto meni täysin paskaksi siitä, et aina oli joku, joka löysi musta jotain vikaa.
Mä olin siellä keikalla ihmisen kanssa, joka oli mun ystävä monta vuotta. Sellanen ystävä, jonka kanssa piti aina sopeutua olemaan joku muu ku minä. Mä tiesin kyllä, että se varmasti puhuu musta rumasti, kun mä en oo kuulemassa. Mä yritin olla välittämättä.
Mä en siedä sitä, että mun ystävistä jauhetaan pahaa. Mä aloin miettiä, et miks mä siedän sitä itsestäni. Miks mä yritän miellyttää, kun siitä tulee vaan paska olo? Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka oikeesti pitää musta ihan ilman mitään yrittämistäkin.
Sen keikan jälkeen siitä ihmisestä tuli entinen ystävä. Mä ajattelin ennen sitä keikkaa, että mä yritän keskustella asiasta niin kuin aikuinen. Keikan aikana sanoituksia kuunnellessa mä tajusin, et ei tässä oikeastaan ole mitään keskusteltavaa. Mä päätin antaa asian olla ja keskustella sitten, jos tää ihminen itse haluais selvittää asiat. Mä voin myöntää, että mä jopa odotin jotain selitystä, mut sitä ei ikinä tullu.
Siellä keikalla musta tuntu niin kuin mä oisin yksin siinä. Mä seisoin hiljaa ja kuuntelin sanoja, ja biisi biisiltä yhä useampi sana liippas liian läheltä omia fiiliksiä. Mulla oli siihen mennessä ollut ihan käsittämättömän outo vuosi ja musta tuntui, ettei mulla oikein ollut enää mikään hallinnassa. Nyt kun mä katson taaksepäin, mun on vaikee edes tunnistaa itseäni siinä. Mä sain kesäkuun ensimmäisinä päivinä kuulla jotain sellaista, mitä mä en ois kestänyt kuulla. Sen jälkeen mä en osannut enää olla pelkäämättä, ja se pelko teki musta sekopään. Mä ripustauduin kaikkiin ihmisiin mun ympärillä ja samaan aikaan työnsin niitä kauemmas. Mä heräsin puoli seiskalta töihin, istuin toimistolla kahdeksan tuntia ja menin kotiin nukkumaan. Välillä mä heräsin illalla joskus kasin jälkeen, kävin juoksemassa ja menin takas kotiin nukkumaan. Mä en kestänyt enkä jaksanut olla hereillä.
Heinäkuun loppupuolella mä valvoin koko yön puhelin kädessä mun ystävän sohvalla Espoossa. Mä yritin pakottaa itseni laittamaan sen pois, mut silti aina kun tuli uusi viesti, mun oli pakko lukea se. Ne sanat siinä näytöllä sai veren pakenemaan käsistä ja sydämen hakkaamaan ja silmät sumenemaan. Mua ahdisti niin helvetisti, et mä en edes muistanut sellasen tunteen olevan mahdollinen. Lopulta mä nukuin alle tunnin ja seuraavana päivänä yritin taas olla niin ku mitään siitä pahasta ei ikinä ois tapahtunutkaan. Mä istuin biitsikentän laidalla Kirkkonummella ja join itteni mukavaks, ja lopulta hirviöks.
Sen viikonlopun jälkeen mä jotenkin kuvittelin, että niin moni asia on jo mennyt päin helvettiä, että mikään muu ei enää voi mennä. Kyllä meni.
Kun siellä Pyhimyksen keikalla Jättiläinen alkoi soida, mä en enää osannut olla itkemättä. Heinäkuun ja marraskuun välillä mä sain jatkuvasti lisää huonoja uutisia, ja ne huonot uutiset oli aina eri ihmisiltä. Musta tuntui niin kuin mä eläisin painajaisessa, ja Jättiläisessä tiivisty se, mitä mä olin kesäkuun alusta asti pelännyt. Pelko siitä, että niin moni ihminen mun ympärillä on niin huonossa kunnossa, että pian joku niistä kuolee. Kaks päivää myöhemmin mä laitoin Vaasassa pyykkejä kuivumaan, kun tuli se surullinen puhelu.
Nyt on aurinkoinen päivä, mä istun mun upouudella sohvalla kuunnellen tätä levyä ja huomaan, että mä alan olla minä jälleen. Eilen illalla mä istuin junassa ja virnuilin mun puhelimelle niin typerästi, että vastapäätä istuva nainen mulkoili mua oudoksuen.
Sen keikan jälkeen mä oon oppinut, että mä oon ihan hyvä tyyppi, vaikka kaikki maailman ihmiset ei niin ajatteliskaan. Heti, kun mä yritän olla jotain muuta kuin minä itse, kaikki menee vaan pieleen. Ei täällä loppujen lopuksi tarvitse tulla toimeen muuta kuin itsensä kanssa. Ei sillä, että musta ois tullut tän valaistumisen jälkeen ihan hirvee kusipää; kyllä mä edelleen olen se sama (liian) kiltti minä. Mä vaan tajusin, että ihmisistä voi tykätä ilman, että stressaa koko ajan, että tykkääks ne susta takaisin. Jos ei tykkää, nii sit ei tykkää.
Kuitenki jopa minusta joku kuulemma tykkää ihan vaan minuna.
Itestään täytyy silti tykätä aina vähän enemmän ku kenestäkään muusta.
nää on vaa laulun sanoja,
ei ne opeta mitää, ei lopeta, ei alota
mut yhen neuvon annan
elämä on nuori
kasva isommaks ku sun kuori
pyhimys - kauneus pilas perhosen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti