21 oli mulle ikävuosi, jolloin mä koin suurempaa kriisiä mun olemassaolostani kuin mä olisin koskaan voinut edes uskoa kokevani. Mä en tiennyt, mitä mä haluan elämälläni tehdä, ja sen tarkotuksen etsiminen sai mun pään ihan sekaisin. Lopulta mä kuitenkin pääsin siitäkin yli, kun mä hyväksyin sen asian, ettei tällä kaikella loppujen lopuksi ole edes pakko olla mitään maailmoja mullistavaa vaikutusta. Kunhan vaan elää ja on onnellinen.
Mulla on ihan hirveä määrä kirjoituksia siltä vuodelta. Niihin palaaminen tuntuu edelleen vaikeelta, mut samalta musta on alkanut tuntua, että nyt on oikea aika. Mä olen käynyt niitä tekstejä läpi ja yrittänyt koota niistä jotain, mikä ehkä joskus toivottavasti vielä on muidenkin luettavana.
Mä täytän 25 alle kahden viikon päästä. Ajatus tulevasta syntymäpäivästä on kauhistuttanut mua viimeiset puoli vuotta. Senkin vuoksi vuoden 2015 tekstien läpikäyminen on ollut ihan hyväksi mulle. 21-vuotiaana mä olin täysin hukassa elämäni kanssa, enkä mä oikeastaan nähnyt edes mitään järkeä missään. Pian mä täytän 25, enkä mä siltikään täysin tiedä, mitä mä haluan olla. Mä en kuitenkaan enää stressaa siitä samalla tavalla. Mä olen oppinut pitämään itseäni ihan hyvänä tyyppinä, ja kun musta tuli kaveri mun itseni kanssa, musta tuli myös paljon armollisempi niin itseäni kuin muita ihmisiä kohtaan. Se, mikä mun mieltä on viime aikoina painanut, on kuitenkin juuri siinä. Minkä takia mä en voinut oppia elämään aikaisemmin? Mun sielussani elää vieläkin 15-vuotias, mutta muut ihmiset eivät nää sitä niin. Mä itsekin aina ajattelin olevani naimisissa ja äiti ja omistavani asunnon ja auton ja valmiin tutkinnon, kun mä olen 25. Mä en halua mitään siitä. (Tai ehkä korkeintaan sen auton.) Mä haluan matkustaa, mä haluan valokuvata, mä haluan juhlia, mä haluan pyöriä mun kavereiden kanssa yömyöhään keskellä viikkoa, mä haluan tavata uusia ihmisiä. Mä haluan kirjoittaa. Mä en halua olla 25 ja aikuinen.
Välillä mä pelkään helvetisti sitä, että mä tuhlasin mun hyvät vuodet olemalla surullinen. Ongelmat seurasivat mua vuodesta toiseen, ja vaikka mä en ole juurikaan saanut valita, mitä mun eteeni tulee, niin mä olisin voinut kuitenkin valita itseni rakastamisen itseni vihaamisen sijaan. Pelkästään jo se olisi muuttanut niin monta asiaa paremmaksi mun elämässäni. Sen sijaan, että mä olisin kunnioittanut ja arvostanut itseäni ja tehnyt aina sitä, mitä mä haluan tehdä, mä tein juuri päinvastoin.
Monta ihmistä on sanonut mulle viimeisten kuukausien aikana, että mä näytän nykyään niin erilaiselta kuin ennen. Onnelliselta. Ja sitä mä olenkin nyt, kun mä olen vihdoin ymmärtänyt, että mä en tarvitse ketään muuta pitämään mua pystyssä.
Mä toistan uudelleen sen, mitä mä kirjoitin ylempänä: minkä takia mä en voinut oppia elämään aikaisemmin? Vaikka mä olenkin onnellisempi kuin mä olen ikinä ollut, niin toi ajatus ahdistaa mua suunnattoman paljon joka ikinen päivä. Mä en halua olla 25 ja aikuinen. Mä en halua muistaa mun nuoruuttani sellaisena kuin se on ollut, mutta enhän mä sitä voi mitenkään muuttaakaan.
Monet mun ikäisistäni on onnellisia sellaisessa elämäntilanteessa, jota mä pelkään kuollakseni. Mä en millään tavalla moiti niitä, jotka hommaa tämän ikäisenä lapsia tai menee naimisiin tai ostaa asunnon. Se on todella hienoa, jos siihen pystyy. Mäkin haluaisin pystyä, mut mä en todellakaan ole valmis. Mä en pysty sitoutumaan edes lemmikkieläimeen, enkä mä pysty lupaamaan, että mä asun Helsingissä vielä puolen vuoden päästä.
Mä kirjotan tästä siksi, että mä en halua tästä tulevan mitään taakkaa. Mä en halua elää elämääni ajattelemalla, että se meni jo, kun se kuitenkin on olemassa ainoastaan tässä hetkessä. Mä en saa tähän hetkeen eilistä, enkä mä saa tähän hetkeen huomista.
Tänään mä sain viestin "Mirks kuuntele Stop This Train. Lue sanat, tiiän et fiilaat." Ja mähän kuuntelin ja luin sanat ja todellakin fiilasin ja itkin hetken ja avasin tän tekstikentän, vaikka oikeasti mun pitäisi duunata tilastotieteen kurssia valmiiksi. Toinen biisi, mitä mä olen kuunnellut viime aikoina paljon, on Zaynin Good years. Noihin kahteen kiteytyy koko tää mun tämänhetkinen ikäkriisini. Koska sitä tää kai sit on vaan.
Jos joku tunnistaa nää fiilikset, nii kerro pliis. Mä ehkä vähän tarvisin jotain henkistä supporttia tän asian kanssa.
Muuten menee tosiaan paremmin kuin koskaan. Jos mua yhtään tuntee, niin vois kuvitella ton olevan sarkastinen heitto, mut mä lupaan, et se ei oo.
so scared of getting older
i'm only good at being young
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti