maanantai 14. tammikuuta 2019

MÄ EN OO AIKUINEN

21 oli mulle ikävuosi, jolloin mä koin suurempaa kriisiä mun olemassaolostani kuin mä olisin koskaan voinut edes uskoa kokevani. Mä en tiennyt, mitä mä haluan elämälläni tehdä, ja sen tarkotuksen etsiminen sai mun pään ihan sekaisin. Lopulta mä kuitenkin pääsin siitäkin yli, kun mä hyväksyin sen asian, ettei tällä kaikella loppujen lopuksi ole edes pakko olla mitään maailmoja mullistavaa vaikutusta. Kunhan vaan elää ja on onnellinen.

Mulla on ihan hirveä määrä kirjoituksia siltä vuodelta. Niihin palaaminen tuntuu edelleen vaikeelta, mut samalta musta on alkanut tuntua, että nyt on oikea aika. Mä olen käynyt niitä tekstejä läpi ja yrittänyt koota niistä jotain, mikä ehkä joskus toivottavasti vielä on muidenkin luettavana.

Mä täytän 25 alle kahden viikon päästä. Ajatus tulevasta syntymäpäivästä on kauhistuttanut mua viimeiset puoli vuotta. Senkin vuoksi vuoden 2015 tekstien läpikäyminen on ollut ihan hyväksi mulle. 21-vuotiaana mä olin täysin hukassa elämäni kanssa, enkä mä oikeastaan nähnyt edes mitään järkeä missään. Pian mä täytän 25, enkä mä siltikään täysin tiedä, mitä mä haluan olla. Mä en kuitenkaan enää stressaa siitä samalla tavalla. Mä olen oppinut pitämään itseäni ihan hyvänä tyyppinä, ja kun musta tuli kaveri mun itseni kanssa, musta tuli myös paljon armollisempi niin itseäni kuin muita ihmisiä kohtaan. Se, mikä mun mieltä on viime aikoina painanut, on kuitenkin juuri siinä. Minkä takia mä en voinut oppia elämään aikaisemmin? Mun sielussani elää vieläkin 15-vuotias, mutta muut ihmiset eivät nää sitä niin. Mä itsekin aina ajattelin olevani naimisissa ja äiti ja omistavani asunnon ja auton ja valmiin tutkinnon, kun mä olen 25. Mä en halua mitään siitä. (Tai ehkä korkeintaan sen auton.) Mä haluan matkustaa, mä haluan valokuvata, mä haluan juhlia, mä haluan pyöriä mun kavereiden kanssa yömyöhään keskellä viikkoa, mä haluan tavata uusia ihmisiä. Mä haluan kirjoittaa. Mä en halua olla 25 ja aikuinen.

Välillä mä pelkään helvetisti sitä, että mä tuhlasin mun hyvät vuodet olemalla surullinen. Ongelmat seurasivat mua vuodesta toiseen, ja vaikka mä en ole juurikaan saanut valita, mitä mun eteeni tulee, niin mä olisin voinut kuitenkin valita itseni rakastamisen itseni vihaamisen sijaan. Pelkästään jo se olisi muuttanut niin monta asiaa paremmaksi mun elämässäni. Sen sijaan, että mä olisin kunnioittanut ja arvostanut itseäni ja tehnyt aina sitä, mitä haluan tehdä, mä tein juuri päinvastoin.

Monta ihmistä on sanonut mulle viimeisten kuukausien aikana, että mä näytän nykyään niin erilaiselta kuin ennen. Onnelliselta. Ja sitä mä olenkin nyt, kun mä olen vihdoin ymmärtänyt, että mä en tarvitse ketään muuta pitämään mua pystyssä.

Mä toistan uudelleen sen, mitä mä kirjoitin ylempänä: minkä takia mä en voinut oppia elämään aikaisemmin? Vaikka mä olenkin onnellisempi kuin mä olen ikinä ollut, niin toi ajatus ahdistaa mua suunnattoman paljon joka ikinen päivä. Mä en halua olla 25 ja aikuinen. Mä en halua muistaa mun nuoruuttani sellaisena kuin se on ollut, mutta enhän mä sitä voi mitenkään muuttaakaan.

Monet mun ikäisistäni on onnellisia sellaisessa elämäntilanteessa, jota mä pelkään kuollakseni. Mä en millään tavalla moiti niitä, jotka hommaa tämän ikäisenä lapsia tai menee naimisiin tai ostaa asunnon. Se on todella hienoa, jos siihen pystyy. Mäkin haluaisin pystyä, mut mä en todellakaan ole valmis. Mä en pysty sitoutumaan edes lemmikkieläimeen, enkä mä pysty lupaamaan, että mä asun Helsingissä vielä puolen vuoden päästä.

Mä kirjotan tästä siksi, että mä en halua tästä tulevan mitään taakkaa. Mä en halua elää elämääni ajattelemalla, että se meni jo, kun se kuitenkin on olemassa ainoastaan tässä hetkessä. Mä en saa tähän hetkeen eilistä, enkä mä saa tähän hetkeen huomista.

Tänään mä sain viestin "Mirks kuuntele Stop This Train. Lue sanat, tiiän et fiilaat." Ja mähän kuuntelin ja luin sanat ja todellakin fiilasin ja itkin hetken ja avasin tän tekstikentän, vaikka oikeasti mun pitäisi duunata tilastotieteen kurssia valmiiksi. Toinen biisi, mitä mä olen kuunnellut viime aikoina paljon, on Zaynin Good years. Noihin kahteen kiteytyy koko tää mun tämänhetkinen ikäkriisini. Koska sitä tää kai sit on vaan.

Jos joku tunnistaa nää fiilikset, nii kerro pliis. Mä ehkä vähän tarvisin jotain henkistä supporttia tän asian kanssa.

Muuten menee tosiaan paremmin kuin koskaan. Jos mua yhtään tuntee, niin vois kuvitella ton olevan sarkastinen heitto, mut mä lupaan, et se ei oo.


so scared of getting older 
i'm only good at being young 

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

ÄLÄ LUOVUTA

Musta tuntuu usein siltä, että mä olen jumissa ja mikään ei ole muuttunut.

Mä näin eilen illalla tämän talven ensimmäisen lumisateen. Meidän perheen koira on sairastellut paljon, ja se on taas sairaana. Se ei olisi halunnut kävellä pilkkopimeässä ja kylmässä, vaan kääntyä kotiin.

Mä sanoin tänään, että "mä en ymmärrä, miten ens viikolla voi taas olla marraskuu". Viime vuoden marraskuu oli helvetin kamala, ja mua kai pelottaa, että se toistuu vielä joskus. Sen jälkeen mä vedin treenikamat niskaan ja lähdin lenkille. Tuuli kovempaa kuin mä muistan tänä vuonna tuulleen. Mä mietin jälleen sitä, miten tässä ollaan jumissa. Kun mä hölkkäsin takaisin kadulle, jolla mä olen asunut suurimman osan elämästäni, mun päähäni pamahti kysymys. Mä olen nyt jumissa, mutta mikä on muuttunut?

Mä ajattelin pitkään lukion lopussa ja sen jälkeen haluavani töihin pankkialalle. Joskus viime vuoden kesällä mä päätin haluavani töihin jonkun pankin pääkonttoriin Helsingin Vallilaan. Neljä ja puoli kuukautta sitten mä aloitin työt OP:n pääkonttorilla Helsingin Vallilassa.

Mä olen aina haaveillut olevani urheilullinen ja syöväni terveellisesti ja harrastavani sellaista "mun keho on mun temppeli" -ajattelutapaa. Aina, kun mä olen yrittänyt tehdä siitä osan mun elämää, se osa on tuntunut irralliselta ja vieraalta. Sen takia mä en ole ikinä onnistunut pitämään siitä osasta pysyvästi kiinni. Nyt mulla on personal trainer ja salikortti, eikä se tunnu enää edes millään tavalla vieraalta.

Mä olen halunnut asua Helsingissä neljätoistavuotiaasta asti. Mä toistelin aina, miten mä muutan Helsinkiin sitten kun. Pari kuukautta sitten multa loppuivat tekosyyt (ja hermot), joten mä irtisanoin mun asunnon. Neljä viikkoa sitten mä muutin Helsinkiin.

Silti musta tuntuu yhä siltä, etten mä ole päässyt yhtään mihinkään.

Mun yksi parhaimmista ystävistäni julkaisi tällä viikolla uuden albumin. Se on tehnyt helvetisti duunia sen musiikkiuran eteen, ja mä olen siitä todella ylpeä. Mä kysyin tänään, miten se pystyy siihen, kun mun luovuus on sammunut kokonaan. Mä sain hyviä vinkkejä, mutta eivät ne vinkit mun ongelmia poista. Mun pitää tehdä se itse.

Mulla on viimeisimmän postauksen jälkeen ainakin kymmenen tekstiä luonnoksissa. Se kertoo ainoastaan siitä, miten paljon mä omia sanojani vihaan. Mä haluan olla kirjailija, mutta mä tiedän, etten mä ole hyvä tässä. Mun sisälläni on liikaa blokkeja, joista mun pitää päästä eroon.

Mun mielestäni mun elämässäni ei ole yhtään mitään kadehtimista, mutta mä tajusin tänään, että neljätoistavuotias minä olisi kadehtinut nykyistä minua enemmän kuin ketään. Se tarkoittaa sitä, että mä olen päässyt johonkin, missä mä halusin olla. Sen vuoksi mun on nyt alettava uskoa, että mä voin päästä myös sinne, missä mä nyt haluan olla. Mun pitää vaan lopettaa tämä typerä itsesäälissä kieriskely ja alkaa tehdä asioita huolimatta siitä, kuinka paska mä niissä asioissa oikeasti olen. Mä en voi ikinä kehittyä paremmaksi, jos mä lakkaan kokonaan yrittämästä.

Mä en viitsi lukea tätä tekstiä läpi. Jos mä teen sen, niin tämä jää julkaisematta, ja sitten mä olen taas lähtöpisteessä. Mun pitää nyt vaan kirjoittaa ja julkaista ja miettiä sen jälkeen.

Mä voisin kai rinnastaa tämän mun asunnonhakuprosessiin. Mulla alkoi iskeä paniikki, kun syyskuusta alkoivat loppua päivät kesken, eikä mulla vieläkään ollut asuntoa. Mä ravasin näytöissä ja kirjoittelin sähköposteja ja soittelin puheluita, mutta mikään ei tärpännyt. Mä aloin tuntea päivä päivältä suurempaa epätoivoa ja näin jo kauhukuvia siitä, miten mä en löydäkään asuntoa. Mä en silti lopettanut, vaan jatkoin suuremmalla tarmolla eteenpäin. Jokainen epäonnistuminen tuntui entistä pahemmalta, mutta mä toistelin itselleni, että nyt ei ole aika luovuttaa. Mä olin päättänyt, että mä löydän sen asunnon vaikka väkisin, ja niinhän mä sitten ihan viime hetkillä lopulta löysinkin. Ja se oli parempi kuin mä koskaan uskalsin edes toivoa.

Älä luovuta. Se ei helpota. Näin totesi tämä mun rakas yllä mainittu ystäväni joskus pari vuotta sitten, kun mä olin juuri muuttanut Vaasaan, ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Ne sanat ovat kulkeneet mun kalentereiden välissä ja jääkaapin ovissa siitä lähtien.

Älä luovuta. Se ei helpota.

Sen mä olen yrittänyt jälleen opetella muistamaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

NUKKUMATTI TUO LUNTA TUPAAN

eli unettomuus ja unilääkkeet 


Unettomuus liitetään usein masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin. Mä en oo vuosiin ollut niin onnellinen kuin mä oon tänään, mutta uni ei tuu vieläkään.

Mä oon monta kertaa alkanut kirjoittaa unettomuudesta, mut jotenkin siitä on vaikea puhua niin, että ihmiset ei alkais epäillä mulla olevan jokin huonosti.

Mä nukun keskimäärin kolmesta neljään tuntia yössä. Sen näkee mun naamastakin varmasti. Parina yönä viikossa mä saatan nukkua sen seitsemän-kahdeksan tuntia. Tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta, pois lukien viime kesä, jolloin mä taisin nukkua koko kymmenen vuoden edestä.

Vajaa kolme vuotta sitten elokuussa tapahtu jotakin käänteentekevää. Mä aloin yhtäkkiä nukkua normaaliakin huonommin, eli alle kaksi tuntia yössä, mut mä en osannut olla huolissani siitä. Mulle tulee välillä sellasia kausia, vaikka mitään ihmeellistä ei oiskaan tapahtunut. Mä aattelin sen menevän ohi, koska niinhän se aina menee. Jostain syystä se ei sit kuitenkaan mennyt. Päivä päivältä mun unet vaan lyhenivät, ja viimeiset puolitoista viikkoa mä nukuin kirjaimellisesti kymmenen minuuttia yössä.

Se on hullua, miten pahasti pää voi oikeesti seota sellasesta. Viimesenä yönä mä en nukkunut ollenkaan. Mun oli jossain vaiheessa pakko laittaa telkkari päälle, koska musta tuntu, että mun korvat soi niin lujaa, että mun pää räjähtää. Aamulla mun oli pakko soittaa terveyskeskukseen, et nyt taitaa lähteä järki. Mä olin lopulta hereillä yhteen putkeen melkein 50 tuntia. Musta tuntu niin ku mä oisin ollu ihan hirveessä jurrissa, ja mun ääni lähti melkein kokonaan.

Jos mun kanssa viittii yhtään pidempään jutella tästä aiheesta, tulee mun kanta unilääkkeitä kohtaan harvinaisen selväksi. Sillon kolmisen vuotta sitten mulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastaan ne tarjotut pillerit, koska mä todellakin pelkäsin sekoavani. Mä nukuin niiden avulla kaksi ekaa yötä melkein kellon ympäri, mut se vaikutus hälveni jo kolmantena yönä. Mulle oli siinä kehittyny sellanen kierre, et seuraava yö ahdisti jo aamulla, ja nukkumaan mennessä ahdistus vaan lisäänty, kun mä tiesin, etten mä saa kuitenkaan unta. Ne lääkkeet autto ahdistukseen, mut nukahtamaan mä en enää kyennyt. Mä makasin raatona sängyssä ja olin aamullakin vielä pari tuntia ihan hirveessä kohmeessa.

Mulla oli joka aamu niiden lääkkeiden jälkeen ihan järjettömän huono olo ja päänsärky. Kaikki raajat tuntu tosi raskailta ja ajatus ei liikkunut mihinkään suuntaan.

Tää oli syyskuussa 2015. Mulla oli ollut elämäni paras kesä, enkä mä ollut varmaan ikinä ollut niin onnellinen kuin sinä kesänä. Multa kysyttiin monta kertaa, että miks mä yhtäkkiä lakkasin nukkumasta, enkä mä osaa vieläkään vastata. Kaikki ihmiset mun ympärillä jankutti, et "kyl sä voit kertoo, jos jotain on sattunut", mutta kun mitään ei sattunut. Mulle tulee niitä unettomuusjaksoja silloin tällöin ilman, että ois tapahtunut mitään normaalista poikkeavaa. Silloin se vaan jostain syystä ei mennytkään itsestään ohi.

Se syksy oli elämäni kamalin. Kaikki pyöri vaan sen ympärillä, että mä en kyennyt nukkumaan, ja ne lääkkeet teki kaikesta vaan helvetisti kamalampaa. Mä halusin lopettaa niiden syömisen, koska niistä tuli aamuisin huono olo, enkä mä silti nukkunut. Se lääkäri, joka mulle niitä alun perin kirjoitti, sanoi, ettei niitä saa syödä kymmentä päivää pidempään. Se myös vannoi, ettei se ikinä uusi sitä reseptiä. Pari viikkoa myöhemmin sen vastaanotolla mä en kerinnyt edes saamaan lausetta loppuun, kun se oli jo uusinut sen. Seuraavalla kerralla nostettiin annostusta. Joka kerta se sanoi, että tän jälkeen se ei suostu enää uusimaan sitä reseptiä. Toisin kävi.

Se lääke ei ole mikään salainen ja laiton mömmö, vaan yksi yleisimmistä unilääkkeistä, joita Suomessa määrätään. Mä kerroin monta kertaa mun oloista parillekin eri lääkärille, mut kukaan niistä ei oikein ottanut mua tosissaan. Kaikki pistettiin masennuksen piikkiin ja sanottiin, että parempi vaan nappailla niitä nappeja naamaan, että saa olon ees jotenkin rauhottumaan. Vaikka sillon ensimmäistä reseptiä määrättäessä suoraan sanottiin, että kymmentä päivää pidempään ei saa syödä, ettei tuu vieroitusoireita, niin sit yhtäkkiä jokaisen lääkärin mielestä niitä lääkkeitä pitää syödä kuukausikaupalla ennen kuin voi tulla jotain vieroitusoireita, jotka nekin on niin harvinaisia, ettei kannata huolestua.

Ei tarvii ku iskeä sen lääkkeen nimi Googleen ja kirjoittaa perään "vieroitusoireet", niin sieltä tulee ihan samat setit kuin mitä mä kävin läpi.

Mä päätin lopulta meneväni mieluummin vaikka hautaan kuin olevani se jatkuvasti pöllyssä oleva vihannes. Muistaakseni meni noin kaks viikkoa ennen kuin olo alkoi helpottaa, ja lopulta mä aloin jopa nukkuakin ihan normaalisti.

Multa kysytään edelleen melko usein, että miks mä en syö unilääkkeitä. Mulle on monet myös ehdottaneet, että mä ottaisin yhden lääkkeen sillon tällön, jos seuraavana päivänä on jokin tärkeä meno. Mä en tiedä, miks niin monen on jotenkin vaikee uskoa sitä, että elämä niiden kanssa on todellisuudessa monta kertaa kamalampaa kuin unettomuus. Vaikka niiden kanssa saakin nukuttua pari yötä, niin se uni ei kuitenkaan ole normaalia unta.

Monen normaalin unirytmin omaavan ihmisen korviin neljä tuntia unta yössä kuulostaa kuolemantuomiolta, mut mulle se on normi. Mä jaksan tehdä asioita ihan hyvin, ajatus kulkee, enkä mä koe mitään käsittämättömän pahaa väsymystä päivisin. Totta kai mä mieluummin nukkuisin joka yö sen seitsemän-kahdeksan tuntia, koska kyllä mä kuitenkin huomaan eron niihin päiviin kun mä oon saanut nukuttua enemmän, mut mä oon mieluummin hereillä vaikka loppuelämäni kuin enää ikinä koskisin niihin lääkkeisiin.

Mä kaivelin yks päivä allergialääkkeitä laatikon pohjalta, ja vastaan tuli kasa näitä vanhoja unilääkkeitä. Sen jälkeen tää aihe on pyörinyt mun päässäni joka päivä enemmän ja vähemmän. Mä en oo mikään salaliittoteorioiden pyörittelijä, mut silti mä oon miettinyt todella paljon sitä, et miks niille kaikille lääkäreille oli tärkeämpää määrätä mulle niitä lääkkeitä kuin saada mut irti niistä. Mä olin täysin työkyvytön silloin. Musta oli käytännössä yhtä paljon hyötyä kuin jos mä oisin maannut haudassa. Mulla on loppuelämäni mun terveystiedoissa monta merkintää siitä, miten mä olen itsepäinen, kun mä en suostu ottamaan vastaan masennuslääkkeitä ja unilääkkeetkin lopetin ilman lupaa. En kuulemma ymmärtänyt omaa parastani.


Mä en nuku vieläkään, mut mulla ei oo mikään hätänä. Kuten mä alussa sanoin, mä oon onnellisempi kuin aikoihin. Joku päivä mä silti haluan vielä nukkua niin kuin normaali ihminen.


taustalla soi: 
Chebaleba & Sairas T - Nuku 
Heikki Kuula - Tää maa 
Adi L Hasla - Kevät 

perjantai 23. helmikuuta 2018

ÄLÄ UNOHDA MUA, MUN SISÄLLÄ ASUU TOINEN MINÄ

Mä olin kolmisen kuukautta sitten Pyhimyksen Tapa poika -levyn julkkarikeikalla. Keikan jälkeen multa kyseltiin fiiliksiä keikasta ja uudesta levystä. Mä sanoin, että hienointa siinä oli se, et ihmiset oikeesti kuunteli. Keskiyöllä tää levy vihdoin julkaistiin, ja tässä mä oon nyt koko yön ja aamupäivän kuunnellut tätä uudelleen ja uudelleen.

Mä olin vaikeessa paikassa silloin. Mä oon monta kertaa avannut tän tekstikentän ja alkanut kirjoittaa viime vuoden marraskuusta, mut mun sanat ei vaan oo riittäneet. Nytkin tökkii, mä saan kirjoitettua about pari sanaa kerrallaan. Mä istun mun upouudella sohvalla ja tuijottelen ikkunasta pihalle. Siellä on helkkaristi pakkasta ja aurinko paistaa. Vähän niin ku sinä päivänä, kun mä kirjoitin elämäni ehkä surullisimman blogikirjoituksen, julkaisin sen tänne ja astuin junasta ulos Seinäjoen asemalla. Mä oottelin jatkoyhteyttä siinä tuulisella laiturilla, ja mun puhelin piippas jatkuvasti. "Hieno teksti, pisti ajattelemaan", niissä viesteissä luki uudestaan ja uudestaan. Mä en osannut ajatella muuta ku sitä, et miks mä en tunne mitään.

Mä olin ujo lapsi. Mä en ikinä uskaltanut puolustaa itseäni, joten mä jäin aina muiden jalkoihin. Mä yritin sopeutua ja olla muille mieliksi, ja mun itsetunto meni täysin paskaksi siitä, et aina oli joku, joka löysi musta jotain vikaa.

Mä olin siellä keikalla ihmisen kanssa, joka oli mun ystävä monta vuotta. Sellanen ystävä, jonka kanssa piti aina sopeutua olemaan joku muu ku minä. Mä tiesin kyllä, että se varmasti puhuu musta rumasti, kun mä en oo kuulemassa. Mä yritin olla välittämättä.

Mä en siedä sitä, että mun ystävistä jauhetaan pahaa. Mä aloin miettiä, et miks mä siedän sitä itsestäni. Miks mä yritän miellyttää, kun siitä tulee vaan paska olo? Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka oikeesti pitää musta ihan ilman mitään yrittämistäkin.

Sen keikan jälkeen siitä ihmisestä tuli entinen ystävä. Mä ajattelin ennen sitä keikkaa, että mä yritän keskustella asiasta niin kuin aikuinen. Keikan aikana sanoituksia kuunnellessa mä tajusin, et ei tässä oikeastaan ole mitään keskusteltavaa. Mä päätin antaa asian olla ja keskustella sitten, jos tää ihminen itse haluais selvittää asiat. Mä voin myöntää, että mä jopa odotin jotain selitystä, mut sitä ei ikinä tullu.

Siellä keikalla musta tuntu niin kuin mä oisin yksin siinä. Mä seisoin hiljaa ja kuuntelin sanoja, ja biisi biisiltä yhä useampi sana liippas liian läheltä omia fiiliksiä. Mulla oli siihen mennessä ollut ihan käsittämättömän outo vuosi ja musta tuntui, ettei mulla oikein ollut enää mikään hallinnassa. Nyt kun mä katson taaksepäin, mun on vaikee edes tunnistaa itseäni siinä. Mä sain kesäkuun ensimmäisinä päivinä kuulla jotain sellaista, mitä mä en ois kestänyt kuulla. Sen jälkeen mä en osannut enää olla pelkäämättä, ja se pelko teki musta sekopään. Mä ripustauduin kaikkiin ihmisiin mun ympärillä ja samaan aikaan työnsin niitä kauemmas. Mä heräsin puoli seiskalta töihin, istuin toimistolla kahdeksan tuntia ja menin kotiin nukkumaan. Välillä mä heräsin illalla joskus kasin jälkeen, kävin juoksemassa ja menin takas kotiin nukkumaan. Mä en kestänyt enkä jaksanut olla hereillä.

Heinäkuun loppupuolella mä valvoin koko yön puhelin kädessä mun ystävän sohvalla Espoossa. Mä yritin pakottaa itseni laittamaan sen pois, mut silti aina kun tuli uusi viesti, mun oli pakko lukea se. Ne sanat siinä näytöllä sai veren pakenemaan käsistä ja sydämen hakkaamaan ja silmät sumenemaan. Mua ahdisti niin helvetisti, et mä en edes muistanut sellasen tunteen olevan mahdollinen. Lopulta mä nukuin alle tunnin ja seuraavana päivänä yritin taas olla niin ku mitään siitä pahasta ei ikinä ois tapahtunutkaan. Mä istuin biitsikentän laidalla Kirkkonummella ja join itteni mukavaks, ja lopulta hirviöks.

Sen viikonlopun jälkeen mä jotenkin kuvittelin, että niin moni asia on jo mennyt päin helvettiä, että mikään muu ei enää voi mennä. Kyllä meni.

Kun siellä Pyhimyksen keikalla Jättiläinen alkoi soida, mä en enää osannut olla itkemättä. Heinäkuun ja marraskuun välillä mä sain jatkuvasti lisää huonoja uutisia, ja ne huonot uutiset oli aina eri ihmisiltä. Musta tuntui niin kuin mä eläisin painajaisessa, ja Jättiläisessä tiivisty se, mitä mä olin kesäkuun alusta asti pelännyt. Pelko siitä, että niin moni ihminen mun ympärillä on niin huonossa kunnossa, että pian joku niistä kuolee. Kaks päivää myöhemmin mä laitoin Vaasassa pyykkejä kuivumaan, kun tuli se surullinen puhelu.

Nyt on aurinkoinen päivä, mä istun mun upouudella sohvalla kuunnellen tätä levyä ja huomaan, että mä alan olla minä jälleen. Eilen illalla mä istuin junassa ja virnuilin mun puhelimelle niin typerästi, että vastapäätä istuva nainen mulkoili mua oudoksuen.

Sen keikan jälkeen mä oon oppinut, että mä oon ihan hyvä tyyppi, vaikka kaikki maailman ihmiset ei niin ajatteliskaan. Heti, kun mä yritän olla jotain muuta kuin minä itse, kaikki menee vaan pieleen. Ei täällä loppujen lopuksi tarvitse tulla toimeen muuta kuin itsensä kanssa. Ei sillä, että musta ois tullut tän valaistumisen jälkeen ihan hirvee kusipää; kyllä mä edelleen olen se sama (liian) kiltti minä. Mä vaan tajusin, että ihmisistä voi tykätä ilman, että stressaa koko ajan, että tykkääks ne susta takaisin. Jos ei tykkää, nii sit ei tykkää.

Kuitenki jopa minusta joku kuulemma tykkää ihan vaan minuna.

Itestään täytyy silti tykätä aina vähän enemmän ku kenestäkään muusta.



nää on vaa laulun sanoja, 
ei ne opeta mitää, ei lopeta, ei alota 
mut yhen neuvon annan 
elämä on nuori 
kasva isommaks ku sun kuori 

pyhimys - kauneus pilas perhosen 

maanantai 15. tammikuuta 2018

PEKINGIN ANKKAA JA EMOMUSIIKKIA

Tänään aamukahvia juodessani mä jostain syystä aloin miettiä sitä, miten rasittava yksi mun rakkaimmista ystävistäni oli lapsena. Me oltiin koko peruskoulu samalla luokalla, ja sillä oli uskomaton tarve laittaa aina meidän opettajille vastaan joka asiassa.

Kerran, ehkä kolmosluokalla, me seistiin peräkkäin ruokajonossa. Tarjolla oli jauhelihaperunasoselaatikkoa. Kun mä sain annokseni lautaselle, tämä mun luokkatoverini kaatoi sen päälle varmaan puoli purkkia suolaa. Mä tietenkin suutuin sille, ja sen takana jonossa seisova koulun rehtori puolestaan suuttui mulle, kun mä en osannut ilmeisesti hänen mielestään käyttäytyä.

Kesken rehtorin saarnan tää mun ystäväni alkoi selittää ihan käsittämätöntä tarinaa siitä, miten lounaaksi on tänään Pekingin ankkaa. Rehtori jätti mun läksyttämisen ja alkoi inttää vastaan, että toihan on perunasosetta. ”Eikä oo, ku Pekingin ankkaa”. Mä en tiedä, miksi rehtori – vanha, arvokas nainen – lähti siihen inttämiseen mukaan, mutta se ja mun ystäväni alkoivat toden teolla kiistellä siitä, onko ruokana perunasosetta vai Pekingin ankkaa. Lopulta rehtori uhkas antaa tälle mun kaverille jälki-istuntoa. ”Pekingin ankkaa se on, sanon minä.”

Tän flashbackin jälkeen mä aloin miettiä sitä, miten sitä jotenkin kummasti aina ajattelee olleensa menneissä hetkissä se sama minä kuin minä oon nyt. Kolmosluokkalaisena vuonna 2003 mä olin yhdeksän, mut kun mä kelaan sitä aikaa, mä en osaa ajatella itseäni muunlaisena kuin mä tällä hetkellä olen. Rehtori tuossa hetkessä luultavasti näki minut ja mun kaverini helvetin ärsyttävinä, typerinä lapsina; itseään tietämättömimpinä, tyhmempinä ja alempiarvoisina. Me kuitenkin nähtiin itsemme täysin samanarvoisena kuin se rehtori. Ihmisinä.

Ennen tämän tekstin kirjoittamista mä kuuntelin pitkästä aikaa läpi biisejä, joita mä kuuntelin todella paljon yläasteikäisenä. Ne biisit veivät mut jälleen hyvin vahvasti aikaan, kun mä olin neljätoista. Mulla oli musta tukka, hiljainen ääni, pilkattu tyyli ja kasa ongelmia. Saosin oli yksi mun lempibändeistä, ja niillä oli erityisesti yksi biisi, jota mä kuuntelin silloin, kun missään ei tuntunut olevan mitään järkeä.

Mä täytän parin viikon päästä kaksikymmentä neljä. Tuntuu oudolta, että neljätoistavuotiasta minua ei ole ollut olemassa enää kymmeneen vuoteen. Samaan aikaan se epävarma ihminen kuitenkin on aina olemassa mun sisälläni. Ihan niin kuin se yhdeksänvuotias minä, joka ei ikinä huolehtinut huomisesta.

Mä en ole ikinä ollut niin viisas kuin mä olen tänään, mutta silti mä varmasti jo vuodenkin päästä mietin, miten tyhmä mä olin tänään. Elämänkokemus on yksi hienoimpia asioita, joita elämä tarjoaa, mut samaan aikaan siinä on kyllä jotain mätää.

Niin kuin mä totesin, yhdeksänvuotiaina me nähtiin mun ystäväni kanssa meidän koulun rehtori samanarvoisena kuin me. Ei se edes ollut sellainen asia, mitä piti ikinä miettiä. Likaisissa, rikkinäisissä vaatteissa kulkeva koulukaveri oli aivan yhtä paljon kaveri kuin se, jolla oli aina hienoimmat lelut ja tietokonepelit ja koulureppu. Kaikki oli ihmisiä, ja sillä, mistä sä tulit tai kuka sä olit, ei ollut mitään merkitystä. Merkitystä oli ainoastaan sillä, mitä sä teit.

Mä en tiedä, mihin se logiikka matkan varrella jäi. Mä en ole ainoa, joka sen on tuntunut unohtaneen. Aikuiset ihmiset luovat systemaattisesti eriarvoisuutta ihmisryhmien välille ja kehtaavat vielä väittää, että se on luonnollista. Se on opittu käyttäytymismalli. Jos se olisi luonnollista, me oltais tehty sitä jo syntymästämme asti.

Neljätoistavuotiaana mä sain kuunnella huutelua koulun käytävillä ja mietin, että mikä helvetin tarkoitus mulla täällä on. Iltaisin nappikuulokkeissa soi se biisi, joka sai mut uskomaan, etten mä oo yksin. There’s more to this, I know.

Yläasteella vallitsee – tai ainakin mun aikanani vallitsi – sellainen nopeat syövät hitaat ja isot on parempia kuin pienemmät –mentaliteetti. Elämää piti elää niin, että näytti muiden ihmisten silmissä vahvemmalta kuin todellisuudessa olikaan, ettei joutuisi kenenkään silmätikuksi. Siinä samalla, kun yrittää elää elämäänsä muiden ihmisten mielipiteiden mukaan, huomaa hukkaavansa sen todellisen minänsä. Mä uskon sen olevan tavallaan noidankehä; kaikilla on enemmän tai vähemmän huono itsetunto, ja sen peittäminen onnistuu parhaiten muiden ihmisten kustannuksella. Kymmenen vuotta myöhemmin on karttunut elämänkokemusta ja kasvatettu itsetuntoa ja opittu peittämään omat heikkoudet ehkä hieman inhimillisemmällä tavalla, mut se lokerointimoodi on kuitenkin jäänyt päälle.

Mun mielestäni on suorastaan idioottimaista elää ilman minkäänlaista pelkoa. Kaikki ihmiset eivät vaan ole hyviä, eikä kaikkiin voi luottaa. Silti, jos aikuiset ihmiset suhtautuisivat muihin ihmisiin samalla tavalla kuin lapset suhtautuvat ihmisiin, olisi maailma luultavasti huomattavan paljon hienompi ja turvallisempi paikka elää. Lapset uskovat tekoihin, aikuiset uskovat sanoihin. Ainoastaan toisilla voi vääristellä totuutta.

Sepitys Pekingin ankasta pelasti mut saarnalta, ja Saosin pelasti mut pohjattomalta surulta. Yhdeksänvuotiaana mä en pelännyt olla minä, mutta neljätoistavuotiaana mä en mitään muuta tehnytkään kuin pelännyt. Mä en enää puhunut julkisesti, liikuin aina hiljaa ja yritin olla huomaamaton.

Tänään mä ajattelin, vahvemmin kuin ikinä ennen, että se pelkääminen saa riittää. Mä yritän muistaa, mitä mä silloin joskus halusin olla, kun mä en vielä välittänyt niin paljon muiden mielipiteistä.

Siinä laulussa lauletaan, että you will make it out, you will live to tell.

Sitä mä haluan. Tätä mä haluan. Keksiä keinoja olla parempi ihminen ja päästä parempaan paikkaan elämässä ja auttaa niillä keinoilla myös muita, jotka tuntee olonsa yhtä toivottomaksi kuin minä.

Erinomaista vuotta 2018 jokaiselle!


ps. Rakas ystäväni T, jos luet tätä: kiitos, että pelastit mut siltä saarnalta, vaikka se ei ehkä ollutkaan sun tarkoitukses (luulen, et halusit enemmän vaan tahallas ärsyttää). Kiitos, että oot pelastanut mut myös monista muista ongelmista vuosien aikana. Mulla on hirvee ikävä sua ja mä toivon, että tuut pian Suomeen. Oot paras. 

tiistai 21. marraskuuta 2017

MITÄ, JOS SE HUOMINEN EI ENÄÄ TULEKAAN?

Tää on kirjotettu monessa osassa kahtena päivänä. Mä en itsekään saa mun ajatuksista kiinni, mut ehkä joku saa.



Eläminen on vaikeeta. Välillä huomaa heränneensä kuukausia odottaen, että heräis onnellisena, tai edes jollakin tavalla kunnossa.

Meillä on kaikilla omat taistelumme. Toisilla pienemmät, toisilla suuremmat. Toiset selviävät hyvin, toiset ei koskaan. Toiset oppii peittämään sen, että on vaikeeta. Toiset oppii elämään sen kanssa. Toiset katkeroituu.

Tänään on loskainen marraskuun maanantai. Mä kuuntelin sisäisen tarkastuksen luennolla muinaista satua ja päätelmiä siitä, miten se kytkeytyy sisäiseen tarkastukseen nykypäivänä. Matkalla yliopistolta kotiin mä jouduin jatkuvasti kaivamaan lunta mun kengistä, kun sitä meni varsista sisään. Kotona mä tein lasagnea, ja ekaa kertaa tänä syksynä kukaan ei ollut varastanut mun pyykkivuoroa pyykkituvassa. Kaupassa mä oisin halunnut jo ostaa muuttolaatikoita, mut lähimarketin laatikot oli niin isoja, etten mä jaksanut roudata niitä kotiin.

Olis voinut olla tavallinen maanantai.

Mä ripustin pyykkejä kuivumaan, kun tuli surullinen puhelu.

Mä en tiedä, mikä pointti elämällä on. Mä yritin kuumeisesti selvittää sitä aikoinani, ja melkein sekosin sen myötä. Mä tulin siihen tulokseen, ettei millään ole mitään helvetin väliä missään muussa kuin tässä nimenomaisessa hetkessä, ja tää nimenomainen hetki on jo mennyt siinä vaiheessa, kun tän hetken tajuaa olevan edes olemassa. Silti kuitenkin välillä - sillon, kun menettää jotakin - kaikki tuntuu pysähtyvän. Kaikki se, mitä joskus oli, ei oo enää ikinä niin kuin ennen.

Asioiden kanssa täytyy vaan oppia elämään, jos ei halua katkeroitua. Ei tarvitse antaa anteeksi eikä unohtaa eikä edes yrittää ymmärtää, mut asioiden - ja varsinkin itsensä - kanssa täytyy vaan oppia elämään. Ei tästä mistään muuten tule yhtään mitään.

Mä en väitä tietäväni mistään mitään, kun en mä tiedä. Mä yritän vaan ymmärtää jotain sellasta, mitä mä en kykene ymmärtämään.

Me ollaan täällä ensi sijassa itseämme varten, mut sit kuitenkin aina myös toisiamme varten. Haluttiin tai ei, kaikki meistä vaikuttaa ympärillä oleviin ihmisiin enemmän kuin ikinä itse osais kuvitellakaan. Varmasti kuitenkaan mikään teko ei ikinä voi vaikuttaa niin syvästi kuin se, että yksi ihminen poistuu täältä lopullisesti. Kun sille ei voi enää ikinä sanoa mitään, eikä se voi enää ikinä sanoa kenellekään mitään, ja sä yrität miettiä kaikkia niitä sen juttuja, jotka aina sai kaikki nauramaan, mut nyt yhtäkkiä ne saakin sut vaan itkemään, etkä sä oikeastaan edes muista, miten se ne juttunsa muotoili, eikä täällä vaan ole toista sitä, eikä ikinä tule olemaan, ja mä en tiedä miten päin pitäis olla, kun mitenkään päin ei oo samalla tavalla kuin ennen.

Mä en tiedä, miten se määräytyy, kuinka paljon yksi ihminen joutuu kantamaan. Ainakin se kliseinen "kaikille annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa" -laini on paskaa. Ei täällä mikään mene oikeudenmukaisesti. Silti mä oon aina uskonut, ja uskon yhä, että kaikella on tarkoituksensa. Ihan kaikella. Sitä mä en kuitenkaan osaa sanoa, onko se tarkoitus aina yhtä hyvä. Tuntuu vähän siltä, että ei oo. Se, mikä ei tapa, tekee kai vahvemmaksi. Se, mikä tappaa, tekee kaikki ympärillä heikoiksi.



Tänään on tiistai. Mä istun junassa matkalla etelään, kun yksin olo kävi sietämättömäksi.

Ei oo ollut helpoin vuosi, mut toisaalta mikä vuosi koskaan ois helppo?

Mä en halua olla ihmisenä negatiivinen enkä nähdä aina sitä pahinta kaikessa, mut asioita on pakko ajatella ja käsitellä niin, että jotenkin niistä pääsee yli tai oppii elämään niiden kanssa. Välillä musta tuntuu, etten mä viimeiseen kahteen vuoteen ole tehnyt mitään muuta kuin vaan ajatellut ja ajatellut ja ajatellut, ja vaikka toisinaan se ajattelu ei oo tuntunut johtaneen mihinkään, niin silti musta on tullut kokonaan toisenlainen ihminen.

Mä olin joskus helvetin katkera ja vihainen ja syytin maailmaa siitä, miten epäoikeudenmukaisesti se on kohdellut. Onhan se tehnyt niin, joo, mutta ei maailmaa kiinnosta. Se katkeruus ja viha ja syyllistäminen ei vaikuta kehenkään muuhun kuin minuun itseeni, ja ainoastaan negatiivisesti. Siitä oli pakko päästä irti.

Jotenki sitä aina typerästi kuvittelee, et on ikuisuuksiin aikaa. Voi pyytää anteeksi huomenna, tai ylihuomenna, tai kirjottaa sen kirjan ensi vuonna, tai matkustaa Fijille viiden vuoden päästä, tai muuttaa takasin etelään sitten, kun on maisterin paperit kourassa.

Mutta ku se aika voi loppua vaikka just nyt.

Ei kaikkea tarvitse eikä edes kuulu saada nyt ja heti, mutta onks elämä kuitenkaan sit sen arvioista, et elää vaan odottamalla?

Mä oon tänä vuonna sanonut paljon sellaisia asioita, joita mä en ikinä ennen ois uskaltanut. Aina tuntu pahalta jälkeenpäin. Enää ei.

Mä kelaan välillä sitä, et mitä mä oisin halunnut sanoa jollekin ihmiselle, jos se kuolis nyt. Tai mitä ihmiset ois halunneet sanoa mulle, jos mä kuolisin nyt. Mä en tiedä, miksi musta löytyy niin harvoin sitä rohkeutta kertoa ajatukset ääneen, vaikka puhuminen ois varmasti kaikkien kannalta parasta.

Mä katselin eilen illalla telkkaria, mut enää mä en ees muista, mitä mä katsoin. Mä aattelin vaan sitä, et miten noi kaikki on niin hyvin tossa hetkessä kiinni, kun musta kaikki tää tuntuu vaan täysin järjettömältä. Äsken lipuntarkastaja pyysi multa opiskelijakorttia niin ku se ois tärkein asia siinä hetkessä, ja olihan se toki, mut tekeeks se sen onnelliseksi, et se päivästä toiseen tarkastaa lippuja ja kävelee pitkin junien käytäviä? Toisella puolella käytävää istuu hienoon pukuun pukeutunut mies, joka ei suostunut tervehtimään konnaria eikä minibistrokärryä kärräävää emäntää. Tekeeks noi paskat käytöstavat sen onnelliseksi?

Ehkä ne ei vaa ajattele asiaa. En mäkään normaalisti ajattele. Musta vaan kai tuntuu, että mä oon jumissa siinä ajassa, joka ennen sitä puhelua oli, mut kaikki ympärillä on liikkuneet ajan mukana eteenpäin.

Mä en oikein tiedä vieläkään, mitä mä tässä yritän sanoo. Tai no tiedän, mut jotenkin se tuntuu jeesustelulta kuitenkin. Mä yritän sanoo, et elämä on liian lyhyt siihen, että on katkera tai kusipää tai onneton, mut mä unohdan itsekin omat ohjeeni liian usein.

Mä en enää lupaa irtisanoa mun asuntoa ensi viikolla enkä lupaa meneväni asuntonäyttöihin joskus joulukuussa enkä lupaa alottaa kirjottamista ens vuonna enkä lupaa tekeväni yhtään mitään joskus toiste.

Pakko alkaa elää, kun en mäkään elä ikuisesti.




Ikinä ei ole liian myöhäistä sanoa toiselle, että se on tärkeä. Paitsi sitten, kun on liian myöhä.

Pitäkää huolta toisistanne.
Itsestänne ja toisistanne.